Viisi vuotta savuttomana
Juuri tänään tuli täyteen viisi vuotta siitä, kun tumppasin viimeisen tupakkani. Enpä silloisena maanantai-iltapäivänä töistä lähtiessäni olisi uskonut sen olevan sitten siinä.
Poltin ensimmäisen tupakkani varmaankin joskus 8 tai 9 vuotiaana, saatoin olla nuorempikin. Muistan tilanteen kuitenkin aika selvästi. Olin mummolassa kesällä ja siellä kun ei ollut oman ikäisiä kavereita, eikä paljon muitakaan, vietin aikaani äidin nuorimman veljen ja tämän kavereiden kanssa. He olivat teini-ikäisiä. Kavereiden perheen mökki oli mummolan vieressä ja nuoriso oli siellä keskenään sillä hetkellä. Menin teinien kanssa tuolle mökille, ja pöydällä oli sellainen traktorinrenkaan näköinen, varmaan tuhkakupiksi tarkoitettu esine, joka oli täynnä valmiiksi käärittyjä sätkiä. Nuorisohan päätti sitten ottaa tupakat ja mennä laiturille polttelemaan, ja minä myös. Tai ehkä vedin vain parit savut ja tukehduin, mutta silloin muistan ensimmäisen kerran maistaneeni tupakkaa.
Muutama vuosi meni ennen seuraavaa yritystä. Olimme muuttaneet Aavasaksalle ja satuin paikalle kun naapurin pojat olivat piilossa tupakalla. Olin heitä vuoden pari nuorempi, ehkä 12 -vuotias. No mitäpä pojat siinä sitten tekivät? No tietenkin varmistivat, että en juoruile ja antoivat minunkin polttaa. Siitä se sitten alkoi.
Äitini oli ravitolassa töissä, ja vaikka meillä ei vanhemmat tupakoineet, äiti toi joskus töistä löytämiään tupakka-askeja kotiin. Niitä säilytettiin peltirasiassa vierasvarana, ja niitä siis tarjottiin vieraille tarvittaessa. Verotin purkkia aina silloin tällöin, kunnes vanhempien epäilykset olivat heränneet, ja olivat pahukset laskeneet jäljellä olevien röökien määrän, ja merkanneet lukeman (huomaamattomasti) askeihin. Ensimmäinen käry, ja pirunmoinen puhuttelu oli sitten siinä.
Seuraavaksi saatiin röökiä aina kun kerättiin kaverin kanssa kolikoita kasaan ja käytiin ostamassa ”sippimalluja” kaupasta, hinta oli muistaakseni 1,25 (markkaa) kymmenen tupakan askilta. Siihen aikaa lapsillekin sai myydä ihan vapaasti. Tietty ostettiin kaverin isälle, jos joku sattuisi kysymään. Ei aikaakaan kun tupakointi oli jo ihan jokapäiväistä. Käry kävi aina silloin tällöin. Henki tai vaatteet haisivat, aski löytyi taskusta, opettaja pääsi yllättämään koulun vessassa. Ja puhutteluhan siitä aina seurasi ja ainakin kerran istuin jälki-istunnossakin. Jossain vaiheessa ymmärsin, että kannatti piilottaa röökit ennen kotiin menemistä. Lähellä olevan hautausmaan kiviaidassa oli hyviä koloja, aamulla pipo sinne ja röökit taskuun, iltapäivällä toisinpäin.
Aikuisena yritin lopettaa lukemattomia kertoja. Melkein onnistuinkin vuonna 1983, kun kesäkuussa lopetin tupakoinnin ja olin polttamatta melkein kolme kuukautta. Se yritys karahti kiville kun lähdin opiskelemaan. Luokkamme opiskelijoista kaikki muut kuin minä ja yksi ”mummona syntynyt tyttö”, polttivat tupakkaa. Toisena päivänä oli enää yksi, joka ei tupakoinut. (se en ollut minä).
Nikotiinilaastarit, -purkat, Champix ja Zyban on vuosien saatossa kokeiltu, ei toivottua tulosta. Vähän aikaa saattoi pysyä lujana, mutta aina lopulta se rööki syttyi taas uudelleen.
Sitten tuli syyskuu 2019. Kävin sunnuntaina kaupassa, ja kassalla jonottaessani muistin, että pitää ostaa tupakkaa. Olin juuri ottamassa askia telineestä, kun näin niiden vieressä valikoiman nikotiinipurukumeja. Käteni pysähtyi samaan aikaan kun sain päähäni ajatuksen, että jospa ostaisin kuitenkin nikotiinipurkkaa, ja jättäisin röökit ostamatta. Askissani oli vielä muutama tupakka, joilla selviäisin illan ja pitkälle seuraavaan päivään. Siitäpä lähtikin sitten mukaani salmiakin makuinen nikotiinipurkkapakkaus.
Maanantaina säästelin viimeisiä tupakoitani mahdollisimman pitkään ja viimeisen sytytin palamaan töistä lähtiessäni. Nautiskelin Hakaniemessä viimeiset savuni ja siirryin jälleen kerran purkkakerhoon. Purkkaa jauhoin vain silloin kun tuntui, että oli pakko. En välittänyt ohjeesta, jonka mukaan sitä pureskellaan puoli tuntia ja vaihdetaan sitten uuteen. Jauhoin samaa purkkaa niin kauan, kun se kasassa pysyi.
Aika ajoin oli suuriakin vaikeuksia olla luovuttamatta, mutta jostakin kumman syystä en luovuttanut. Aluksi pahimpia hetkiä olivat ne, joihin oli aina kuulunut tupakka. Aamulla bussipysäkille lähteminen, metroasemalta lähteminen, lounastauolle lähteminen, kokouksesta lähteminen, lounaalta lähteminen, töistä lähteminen… siis kaikki lähtemiset. Pitkät illat kotona ilman, että käsillä olisi ollut mitään tekemistä, eikä suussa mitään imeskeltävää. Iltaisin otinkin tavakseni rouskutella juureksia, jotka olin paloitellut suupaloiksi ja laittanut kyytipojaksi sitruunamehua. Kädet ja suu saivat korvaavaa tekemistä.
Parin viikon sisällä vähän helpotti, mutta edelleen käsi tahtoi mennä taskuun aina, kun astui ovesta ulos. Vähän yli kuukauden jauhoin nikotiinipurkkaa ja sitten vaihdoin salmiakin makuiseen Jenkkiin, jota puolestaan pureskelin koko ajan, aina joulukuun loppuun asti. Tuolloin jatkuva tupakanhimo oli hellittänyt ja himo iski vain silloin tällöin, ja kesti vain hetken. Nykyisin oikeastaan vain yhdessä toistuvassa tilanteessa keuhkot huutavat tupakanhimossaan – yllätys, yllätys- aina kun telkkarista tulee nikotiinipurkkamainos.
Hyvänä motivaattorina toimi ja toimii edelleen Lopeta tupakoiminen-appi, joka on laskenut sekunnin tarkkuudella kuinka kauan olen ollut savuttomana, kuinka monta tupakkaa on jäänyt polttamatta ja kuinka paljon rahaa on säästynyt. Alkuun säästyikin, kun laitoin 50 euroa viikossa säästöön, mutta se tapa jäi eläkkeelle jäätyäni unholaan.
Muuta arjessani tapahtunutta
Helsingin Taideyhdistyksen vuosinäyttely on tältä vuodelta ohi. Kolmen viikon aikana näyttelyssä kävi yli 2000 ihmistä ja näyttelyä kehuttiin vuolaasti. Sadan taiteilijan reilusti yli 200 taulusta löytyi kaikille katseltavaa ja tykättävääkin. Kuvataiteen perusopintojen viimeinen kurssi, plastinen sommittelu on jo hyvässä vauhdissa, savea yritetään saada näyttämään omalta, eikä jonkun toisen rintakuvalta. Portfolio on myös työn alla, tänäänkin olen sen parissa ahkeroinut.
Muutamalle taidekurssille olen osallistunut netissäkin taas vaihteeksi Louise Fletcher – Find Your Joy ja Jamie Orr – Organic Abstracts. Jälkimmäisellä kurssilla löytyi minulle mieluinen tapa taiteen tekemiseen. Olen käyttänyt niitä oppeja jo viidessä teoksessa ja jatkuu…
Kävin myös markkinointikurssin – Make art your living, ja se olikin antoisaa settiä. Sain paljon hyviä vinkkejä, joita yritän nyt ottaa käytäntöön. Kävin pikakurssin myös somekuvien ottamisesta, kyllä sieltäkin jotakin jäi mieleen, toivottavasti siirtyy käytäntöön asti.
Ja taidenäyttelyni on esillä
Puotilan Pikkulinnussa on parhaillaan esillä SyksynVärinää. Siellä voi nähdä teoksiani livenä ja jos haluaa ostaa taulun , voi olla minuun yhteydessä. Baarilla on teoslista, hinta- ja yhteystiedot. Näyttely koostuu eri kokoisista öljy-, akryyli ja sekatekniikkatöistäni. Ripustuksen kanssa oli hieman ongelmia, kun ripustuskisko oli niin korkealla ja ripustuslangat hieman liian lyhyitä, muutaman taulun jouduin siitä syystä tuomaan takaisin kotiin. Siellä se nyt kuitenkin on uudenkarheassa ravintolasalissa joulukuun 10. päivään asti, jolloin vaihdan sinne uudet taulut seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi. Käykäähän katsomassa, jos siellä suunnalla liikutte.
SyksynVärinää kaikille!