KASKIVILJELIJÄ SAVOSTA

Historiallisfiktiivinen tarina sukujuuristani

KOTONA RAUTALAMMILLA

Kaskenpolttajia tuntemattoman taiteilijan mukaan

Anund Savolax suoristaa selkänsä ja katselee ympärilleen. Aurinko paistaa vielä lämpimästi, vaikka kesä tekee jo loppuaan. On vuosi 1459 ja Anund Savolax on perheensä kanssa korjaamassa ensimmäistä ruissatoa pari vuotta sitten kaskeamastaan viljelysalasta. Ennen kaskeamista siinä kasvoi sankka erämaa suurine havupuineen, nyt siinä kasvaa hyvä ruissato. Viime vuonna kasketusta metsästä ei vielä saa satoa, mutta tässä onkin ruista ihan riittämiin. Illalla pitää vielä käydä kokemassa ansat, josko saalista olisi jäänyt loukkoihin. Toivottavasti on. Turkikset ovat hyvää kauppatavaraa.

Korjatessaan satoa Anund miettii tulevaisuutta. Elämä on täällä Rautalammin erämaissa käynyt jatkuvasti hankalammaksi. Taistelua siitä, missä saa kasketa, vai saako missään. Ihmisiä on jopa tapettu. Ei täällä taida olla tulevaisuutta. Mitä tässä oikein pitäisi tehdä? Väkeä on lähtenyt pohjoiseen. Pitäisikö minunkin suunnata sinne?

Noihin aikoihin Savon rajat olivat muodostuneet vanhoista heimorajoista, niin pohjoisen kuin lännenkin suuntaan. Idässä rajana oli 1323 Pähkinäsaaren rauhassa määritelty valtakunnan raja. Savon alueen raja oli määritelty maanoikeuden tuomiolla ensimmäisen kerran 1415 ja vahvistettu Kaarle Knuutinpojan määräyksillä 1446 ja 1452. Savolaiset eivät kuitenkaan tahtoneet pysyä alueellaan, vaan tunkeutuivat rajojen yli niin Hämeeseen kuin Pohjanmaallekin ja Novogrodinkin puolelle. Tämä alueiden valtaaminen aiheutti riitoja, omankädenoikeutta ja veritekoja naapuriheimojen kesken. Käynnissä oli ”säälimätön erämaan taistelu”.

Savolaisten muuttoliike, joka kohdistui harvaan asutuille tai asumattomille alueille suureen osaan Suomea, oli alkanut 1300-luvulla ja saavutti huippunsa 1500-luvulla, jolloin kruunu otti sen suojelukseensa. Se päättyi kuitenkin1600-luvun lopussa. Savolaiset harjoittivat kaskiviljelyä, kalastusta ja metsästystä, joten heidän elinkeinonsa vaativat paljon maata. Kaskiviljely myös edellytti liikkuvaa elämäntapaa. Niinpä savolaiset muuttivat alueille, jotka olivat aiemmin olleet pohjalaisten, hämäläisten ja satakuntalaisten erämaina.

PITKÄLLE MATKALLE POHJOISEEN

Anund pyyhki hikeä otsaltaan ja otti likaisella kourallaan vettä lähellä pulppuavasta lähteestä. Ahkeroivaa perhettään katsellessaan hän pohti tulevaisuuttaan ja mahdollisuuksiaan. Siinä lähteen äärellä istuessaan Anund päätti, että seuraavana keväänä hän ottaisi perheensä ja vähän omaisuutensa ja lähtisi etsimään rauhallisempia asuinseutuja pohjoisesta. Joitakin sinne on savonmaaltakin jo lähtenyt ja sana on kulkenut, että siellä on vähemmän ihmisiä ja enemmän metsää kaskettavaksi. Perhe täytyy viedä turvaan vielä kun on mahdollista.

Kaskiviljelijä ja metsästäjä Anund Savolax oli 50 -vuotias, kun hän vuonna 1460 lähti vaimonsa ja poikiensa kanssa pohjoiseen. Hän matkasi viikkoja kohti Lapin erämaita ja asettui lopulta kaskiviljelijäksi Selångeriin, Sundsvallin kuntaan, ja ryhtyi kaskeamaan siellä olevia koskemattomia erämaita. Hänen poikansa Olof Anundson, joka oli muuton aikaan kaksikymppinen nuori mies, perusti perheen ja työskenteli isänsä rinnalla kasketen, viljellen ja saalistaen Sundsvallin metsissä. Elämä tuntui pitkästä aikaa turvalliselta.

Ruotsin valtakunnan tilanne ei kuitenkaan ollut kovin rauhallinen. Tanska oli johtanut Kalmarin Unioninia pitkään ja osa ruotsalaisista halusi eroon unionista. Vuonna 1438 puhjenneesta laajasta unionivastaisesta kapinasta huolimatta Unioni oli palautunut, mutta 1400-luvun loppu oli kuitenkin Ruotsissa rauhatonta aikaa. Osa Ruotsin ylimyksistä halusi edelleen erota unionista, osa tuki unionikuningasta. Kuningas Kaarle Knuutinpoika kuoli 1470. Valtaan nousi valtionhoitaja Sten Sture, jonka kuningas oli nimittänyt ennen kuolemaansa tulevaksi päämieheksi. Vuonna 1471 tanskalaiset ja heidän ruotsalaiset kannattajansa lyötiin Brunkebergin taistelussa Tukholman lähellä. Sturen valtakaudella uhkatekijäksi muodostui Tanskan ohella Venäjä, joka oli yhdistynyt Moskovan suuriruhtinaiden alaisuuteen. Erimielisyydet Ruotsin itärajan kulusta johtivat sotaan Venäjää vastaan.

PIRKKALAISIA JA LAPINVOUTEJA

Vuosisadan lopulla Anundtin pojanpoika, parikymppinen Anund Olofsson, istui kannon nokassa nokisena ja väsyneenä, kuivaa ruislimppua jäytäen ja sahtia hörppien. Hän oli syntynyt vuonna 1470 ja elänyt nuoruusvuotensa kaskenpolttajana Sundsvallissa. Kaskenpoltto on taas tältä kerralta saatu tehdyksi ja on muiden töiden aika. Nuoren miehen mieli kuitenkin kaipaa jotakin muuta. Isän kanssa on ollut puhetta naimakaupasta, joka edellyttäisi muuttoa Tornionjoelle ja asettumista talolliseksi. Nuori ja kuuleman mukaan kauniskin Carin on talollisen tytär, eikä kaskiviljelijästä perustaisi. Kaskihommat saisivat jäädä, jos Carinin mielisi akaksi saada. Muutto ja talolliseksi ryhtyminen oli pelottava ajatus, suuri hyppy tuntemattomaan.

Kun puhemies oli tehnyt tehtävänsä, naimakauppa toteutui. Anund Olofsson muutti Tornionjokilaaksoon, jossa hän ryhtyi Tulkkilan talon, Armassaari n:o 1:n isännäksi. Talo sijaitsi Ylitorniolla, Tornionjoen saaressa. Ison talon isäntänä hän sai pian pirkkalaisen aseman ja oikeudet ja hänet nimitettiin myös lapinvoudiksi. Hän oli elämänsä aikana myös upseeri ja lautamies.

Pirkkalaiset olivat Tornion, Luulajan ja Piitimen pitäjissä asuneita kveenejä eli kainuulaisia tai savolais-, karjalais- ja hämäläistaustaisia talonpoikia, joilla oli historialliseen kaupankäyntiin perustuva vahvistettu oikeus verottaa saamelaisia ja käydä kauppaa heidän kanssaan. Nimityksessä birckarl, on ruotsin sana karl, ’mies, vapaa talonpoika’. Alkuosana on vanhaan skandinaaviseen oikeuskäytäntöön kuulunut termi birk, joka tarkoitti alun perin ’erityisoikeutta’, vallitsevasta oikeuskäytännöstä erillistä oikeussovellutusta. Se oli usein oma alue, esimerkiksi kalastusleiri, kauppapaikka tai maaseudun erillisjärjestely.

Nimitystä ”pirkkalainen” on ruotsalaisissa lähteissä käytetty 1300-luvulta alkaen. Pirkkalaiset asuttivat Perämeren rannikkoalueita ja jokilaaksoja. Hypoteesin mukaan – jota ei voida todistaa, mutta jotkut pitävät todennäköisenä – kveenit ja pirkkalaiset tarkoittivat alun perin samoja ihmisiä. Pirkkalaisten alkuperä on yksi ruotsalaisen ja suomalaisen historiankirjoituksen klassisista erimielisyyksistä.

Pirkkalaiset otettiin Ruotsin valtapiiriin kuningas Magnus Eriksson aikana. Pirkkalaiset muodostivat jo kylien paikallisen eliitin, mutta nyt heidän asemansa määriteltiin uudelleen länsieurooppalaisten ajattelutapojen mukaisesti.

Pirkkalaiset mainitaan ensimmäisen kerran kirjeessä, jonka Drotsen Knut Jonsson (Aspenäsätten) lähetti Täljessä (Södertälje) 5. syyskuuta 1328 kuningas Magnus Erikssonin puolesta. Tässä kirjeessä ”Bircharlaboalle” taattiin yksinoikeus Tornion ja Kemin jokilaaksojen kolonisointiin. Lisäksi Ruotsin kruunu tunnusti heidän ikivanan yksinoikeutensa käydä kauppaa saamelaisten kanssa. Kaupan monopolin lisäksi Kemin, Tornion, Luulajan ja Piteån pirkkalaisilla oli oikeus periä veroja saamelaisilta omaan lukuunsa. Pieni osa tästä verosta, jota kutsuttiin jousiveroksi ja joka maksettiin yleensä turkiksina, lähetettiin Ruotsin kuninkaalle kompensaatioksi kauppamonopolista. Pirkkalaisilla ei ollut mitään kehitystä vastaan. Ruotsin monarkia – joka sijaitsee liian kaukana aiheuttaakseen ongelmia – voisi antaa pirkkalaisille tukea ja apua konflikteissa Norjan ja Novgorodin kanssa. Tornionlaakson suomenkielisillä suurmiehillä oli siis paljon voitettavaa, mutta ei juurikaan menetettävää Ruotsin poliittiseen järjestelmään liittymisestä.

Voudin tehtäviin kuului periä kuninkaalle menevät verot, sekä toimia käskynhaltijana alueella.

Oli vuosi 1528. Tulkkilan talon tupa oli täynnä pitäjän mahtimiehiä, pirkkalaiset jokaisesta talosta olivat kerääntyneet Tulkkilaan kuulemaan uutisia. Lapinvoutina toimiva Anund oli saanut postia, joka kosketti heitä kaikkia, ja tuli kaikille antaa tiedoksi.

”Kuningas Kustaa Vaasalta on tullut kirje.” aloitti Anund vakavan näköisenä, ja jatkoi, ”Kruunu ilmoittaa, että jousivero nostetaan heti kaksinkertaiseksi”. Ilmoitus aiheutti ymmärrettävästi tupaan kovan hälinän, olihan kysymys heidän ja heidän perheidensä elannosta. Tämä tarkoittaisi niukempia aikoja pirkkalaisyhteisölle. Päällimmäiset tunnelmat tuvassa olivat epäusko ja suuttumus.

”Monen miesmuistin ajan olemme keränneet kruunulle verot saamelaisilta ja nyt kruunu päättää, että me emme saa siitä hyötyä enää. Kruunu haluaa kaiken”

”Miksi? Miten meidän nyt käy?”

Kokous jatkuu tuntien ajan kuninkaalle suuttuneiden miesten purkaessa pettymystään oluen virratessa. Illan hämärtyessä isännät lähtevät kotitalojansa kohti, manaten kuninkaan ahneutta.

Anundin ja Carinin perheeseen syntyi vuosien saatossa viisi poikaa, joista esikoinen, Olof Anundsson Tulkki, syntyi Tulkkilan talossa 1495. Lapsikatraan vanhimpana poikana tämä jäi kotitilalleen ja toimi vuorollaan Tulkkilan talon isäntänä vuosina 1535-1562. Hänkin oli pirkkalainen, pirkkalaisten päällikkö ja lapinvouti, Hän oli myös rykmentin neljännesmestari, ja tulkki. Hän oli taitava virkamies ja osallistui Kustaa Wasan poikien rinnalla myös Ruotsin ja Venäjän rajanvetoneuvotteluihin 1595 Täyssinän rauhansopimuksessa.

Mikään mukava mies hän ei kuitenkaan ollut, vaan hänen kerrotaan olleen erittäin julma saamelaisia kohtaan. Olof pakotti heidät ostamaan kauppatavaroitaan ylihintaan, syyllistyi saamelaisnaisten pahoinpitelyyn ja hänelle määrättiin useampaan kertaan sakkoja ”huoraamisesta lappalaistytön kanssa”, jota tämä lienee pitänyt jalkavaimonaan. Saamelaisten jatkuvien valitusten vuoksi hänet lopulta syrjäytettiin vuonna 1559.

Vuoden 1549 oikeudenpöytäkirjojen mukaan Olli Anundinpoikaa sakotettiin maksamaan kuninkaalle 6 markkaa ja piispalle 2 markkaa huoruudenharjoittamisesta lappalaisen jalkavaimonsa kanssa (för hor med sin lapska frilla). Samana vuonna sakotettiin myös useita muitakin pirkkalaisia samasta syystä. Heillä näyttää säilyneen se vanha pakanallinen tapa, joka salli pirkkalaisen verotusmatkallaan käyttää hyödykseen heille nimettyjä lappalaisia jalkavaimoja. Nämä jalkavaimot toimivat Lapissa myös isäntiensä porojen vartijoina, ja hoitajina. Uskonpuhdistuksen jälkeen evankelisluterilainen kirkko ei tätä tapaa luonnollisestikaan hyväksynyt, vaan oikeusviranomaisten oli heitä rangaistava tästä pakanallisesta tavasta

Olof avioitui Henrikintytär Rahdun kanssa, ja heidän esikoisensa Anna syntyi vuonna 1520. Kaikki kolme poikaa, Nils, Olli ja Anund Olofsson olivat pirkkalaisia ja toimivat hekin aikanaan lapinvouteina.

Olli Anundinpoika Tulkki oli omistamansa Tulkkilan tilan lisäksi saanut oston kautta nautintaoikeuden suuriin alueisiin Muoniosta. Hän omisti koko nykyisen Muonionniskan jakokunnan alueen kaikkine silloisine takamaineen. Vuonna 1571 siirtyi alue Olli Anundinpojalta hänen Olli- nimiselle pojalleen, joka asettui Muonioon asumaan kolmen tynnyrin vuotuista siikaveroa vastaan. Hän toimi myös Tornion Lapin lapinvoutina vuodesta 1597 vuoteen 1600.

Yksi Olofin pojista, Anund Olofsson Tulkki syntyi 1530 ja oli talollisena Tulkkilan talossa vuosina 1562-67. Hänkin oli pirkkalainen ja lapinvouti ja upseeri. Hän harjoitti pirkkalaisoikeutensa mukaan saamelaisten verotusta aina vuoteen 1553, jolloin kuningas Kustaa Vaasa kielsi verotusoikeuden kokonaan ja salli vain kaupankäynnin saamelaisten kanssa.

Kustaa Vaasan lopetettua pirkkalaisten verotusoikeudet, perustettiin erityinen lapinvoudin virka. Siihen otettiin alussa pirkkalaisia, koska he olivat parhaat asiantuntijat lappalaisten olosta.

Tätä kruunun virkaa edeltävät lapinvoudit olivat pirkkalaiset valinneet itse omasta keskuudestaan hoitamaan verojen tilittämistä kruunulle. Lisäksi lapinvoutien oli tullut valvoa, etteivät pirkkalaiset verota muita, kuin hänelle kuuluvia veronalaisia lappalaisia. Pirkkalaisilla oli ollut vanhastaan jo velvollisuus huolehtia omille verolappalaisilleen leipäviljaa ja muuta heidän talouteensa tarvitsemia tavaroita. Sitä velvollisuutta tuli myös kruunun virassa olevan lapinvoudin valvoa.

Kruunun virka perustettiin koska näiden pirkkalaisten omien lapinvoutien toiminta ei enää tyydyttänyt Ruotsin kruunua.

Karl IX:n 1599-1611 ja Kustaa II Adolfin 1611-1632 hallituskausilla pirkkalaisten jo heikennettyjä oikeuksia rajoitettiin entisestään. Nyt kruunun omille turkisten ostajille annettiin oikeus ostaa parhaita nahkoja, kun taas pirkkalaisten täytyi tyytyä nahkoihin, joista kruunu ei ollut kiinnostunut. Lisäksi 1600-luvun alusta lähtien he saivat oleskella Lapissa vain tiettyinä aikoina. Naimattomat miehet eivät saaneet matkustaa Lapissa ollenkaan. Tämänkaltaiset määräykset tekivät pirkkalaisten Lapin kaupan pitämisen yhtäkkiä hyvin vaikeaksi ja pitkällä aikavälillä mahdottomaksi.

PIRKKALAISUUDEN LOPPU

Suvussa ehti olla vielä yksi pirkkalainen, Anundin poika, talollinen Anund Anundson Tulkki Huhta 1567, ennen pirkkalaisten etuoikeuksien peruuttamista 1600 -luvun alkupuolella. Hän oli talollinen Huhdan talossa Armassaaressa 1606-37. Hän oli myös pirkkalainen pirkkalaiskauden loppuun asti.

Yhtenä toukokuun päivänä vuonna 1621 Anund tuli vihaisena kotiin pirkkalaisten kokouksesta.

”Nyt on piru merrassa, hän tuhahti ja jatkoi, ” se on kuningas nyt perustanut Tornion kaupungin. Ja meidät kaikki on kehotettu lähtemään sinne porvareiksi. Saamelaiskaupan oikeudetkin on meiltä otettu pois. Pitääkö tässä sitten muuttaa sinne ja alkaa kaupunkilaiseksi, vai millä tässä jatkossa eletään?”

”Mitääh?” kuuluu tuvan nurkassa kiikkuvasta kiikkustoolista. Huonokuuloinen vanhaemäntä Karin jatkaa, ”Minne muuttaa? Kotoako pois? Mitä se semmonen kehotus meinaa? Eihän kukhaan nyt kotoansa halvaa mihinkhään lähteä.” Anundin vaimo ja lapset kerääntyvät hänen ympärilleen ja lapset ihmettelivät, mikä aikuisia niin hermostuttaa. Kahdeksanvuotias Anders katsoo isäänsä silmät suurina, ja kyselee, mitä se semmoinen porvari oikein tekee.

Aikansa asiaa harkittuaan Anund päättää, kuten lopulta monet muutkin laakson pirkkalaiset, jäädä asumaan sijoilleen ja jatkaa talollisen elämää. Aikuistuttuaan, hänen poikansa Anders Anundsson Huhta, jatkaa sukua isäntänä Kaisan talossa Hietaniemessä. Talonpidon ohella hän toimi nimismiehenä ja valtionpäivämiehenä sekä lääninvirkailijana Övertorneån pitäjässä.

Kun Tornion, Luulajan ja Piteån kaupungit perustettiin vuonna 1621, pirkkalaisten aika oli ohi. Heidän oikeutensa käydä kauppaa saamelaisten kanssa poistettiin, ja heitä pyydettiin asettumaan porvareina kaupunkeihin. Pirkkalainen-titteliä ei koskaan nimenomaisesti poistettu, mutta he lopettivat sen käytön, kun se ei enää merkinnyt mitään. Vain muutama Tornionlaakson pirkkalainen siirtyi porvariksi Tornioon. Suurin osa heistä jäi tiloillensa ja joutui jakamaan samat ankarat olosuhteet kuin muutkin Tornionlaaksossa asuvat 1600-luvulla. Monet Pirkkalaisten perheet selvisivät kuitenkin 1600-luvun sodista ja lamasta ja toipuivat 1700-luvulla. Useat heistä laskettiin kauan Tornionlaakson ja Tornion Lapin johtaviin perheisiin.

SUKU JATKUU

Suku jatkuu kuitenkin edelleen:

Valtiopäivämies Anders Anundtsson Huhdan poika, Anders Andersson Huhdanantti 1642, Olof Andersson Huhdanantti 1671, Johan Olofsson Huhdanantti 1702, Johan Johansson Huhdanantti 1740, Abraham Johansson Huhdanantti 1772, Adam Abrahaminpoika Karkiainen 1826 ja Juho Aapo Lohiniva 1863, Markus Aatami Lohiniva 1911, Kirsti Lohiniva 1936, Tarja Pajuniemi 1961, Emma Halinen 1990, Eevi Halinen 2015…..

Elämä sujui ilmeisesti suuremmitta muutoksitta Ylitorniolla, Tornionjokilaaksossa. Perheet olivat suuria, niin kuin tuohon aikaan maaseudulla yleensä olivat. Tornionjokilaakso kärsi ennennäkemättömästä tulvasta jäänlähdön aikana keväällä 1677. Tuosta katastrofista, joka on saanut nimekseen Keksin tulva, kärsi jossain määrin myös Tulkkilan talo.

”Tuskin säästi Tulkkilata

Ajatellen Armassaarta,

Naakki maalle Nautapuodin,

Saksan saaresta eroitti,

Grapen lapset laudi kaikki,

Kankahalle karkoitti”…

laulettiin Antti Mikkelinpoika Keksin laulun yhdessä säkeistössä kyseisestä jäänlähdöstä Tornionväylässä 1677.

Anders Andersson Huhdanantista alkaen keneltäkään ei löydy mainintaa ammatista, mutta he lienevät olleet talollisia Ylitornion Hietaniemi – Kainuunkylä – Nuotioranta alueella. Adam Abrahaminpoika Karkiainen on nimeltään alun perin Huhdanantti, mutta muutettuaan asumaan Ylitornion Lohijärvelle Karkiaisen taloon todennäköisesti 1860 luvulla, otti hän sukunimekseen Karkiainen. Hänen poikansa Juho Aapon mentyä naimisiin toiseen Ylitornion mahtisukuun – Grapen sukuun – suorassa linjassa polveutuvan, Ida Korven kanssa, jäivät he asumaan Juhon kotitalon viereiseen Lohinivan taloon, ja ottivat sukunimekseen Lohiniva.

Juho Aapo Lohinivan ja Ida Korven kautta yhdistyvät Lyypekin porvarien, Västeråsin kirkonmiesten ja kultaseppien, savolaisten kaskiviljelijöiden, pirkkalaisten ja Tornionjokilaakson talonpoikien juuret kasvattamaan aina vain uusia oksia sukupuuhun. Oksia, jotka ovat tehneet ja tekevät elämäntyönsä kauppiaina, talollisina, kruununvouteina, kirkkoherroina ja sotaväessä ja niin monissa nykyajan ammateissa Suomen, Ruotsin, Norjan, Yhdysvaltojen, Australian ja monien muiden maiden hyväksi.

Lähti poika Lyypekistä – Eläkkeelle elämään (pajutarha.fi)

Lähteet:

Wikipedia,

Geni,

My Heritage,

Kuoksu, Erik: Birkarlasläkter i Övre Tornedalen. 2010,

Pirkkalaiset – Saamelaiskulttuurin ensyklopedia (saamelaisensyklopedia.fi)

Kväner och birkarlar Historiebloggen Dick Harrison

2 thoughts on “KASKIVILJELIJÄ SAVOSTA

Mitä mieltä?